| TOISENLAINEN JUHANNUS |
|
Tämä tositarina on kaikessa
karmeudessaan kuitenkin positiivinen. Sillä juhannus 50
vuotta sitten oli jäädä viimeisekseni. Jäin henkiin ja nyt kirjoittelen tätä muistelmaani.
Voiko olla enää parempaa perustetta olla onnellinen. Siksi tämäkin tarina on
positiivinen. Onnellisen miehen tarina.
Juhannuspäivän yönä 1965 olimme palaamassa parhaan kaverini Virtasen Ismon (Issun) kanssa Iniön Seurojentalojen tansseista. Kulkuvälineenä oli Rauman Opettajaseminaarissa tekemäni vene, jossa oli 20 hv Monark-perämoottori. Tullessamme Åselholman salmesta ulos isolle Iniön aukolle selkisi todellisuus. Tuuli oli kova ja meri myrskysi vaahtopäinä. Beaufortteja oli paljon. Nykymetreissä arvioiden 16–18 m/sek. Liikaa, pienelle veneellemme. Palvelin silloin Merivoimissa, Pansion Laivastoasemalla, ja sunnuntailomani oli päättymässä. Otin riskin. Myötätuuli vielä. Luotin veneeseeni ja myös itseeni. Olimme päässeet tuskin vaahtoavalle merelle, kun iso aalto heitti veneemme kyljelleen. Ismo istui keskipenkillä, jota en ollut tyhmyyttäni kiinnittänyt kunnolla. Hän pyörähti veteen. Ei auttanut, vaikka hän piti penkistä kiinni tiukasti, koska penkki irtosi. Minä pyörähdin myös, koska istuin takapenkillä pitäen kiinni perämoottorin kahvasta, joka kääntyi poikittain veneen myötä. Ei auttanut siitä kiinni pitäminen. Siinä olimme molemmat vedessä ja seurasimme neuvottomana, kuinka vene kiepahti takaisin normaali asentoon ja jatkoi matkaansa. Silloin ei vielä ollut nk. turvakytkimiä keksitty. Jottei kaikki olisi ollut tarpeeksi dramaattista, vene teki laajan kierroksen ja tuli vauhdilla meitä kohti. Sukelsimme hädissämme ja pelastuimme siitä. Iniön lähellä oleva saari Karlskär oli vain muutaman sadan metrin päässä, mutta tuulen yläpuolella. Ei ollut mahdollisuuksia uida sinne. Ainoa keino oli lähteä uimaan myötäaaltoon, kohti Kustavia. Jälkeenpäin mitattuna matkaa oli 3.2km Ja veden lämpötila alle 14 astetta. Tuntuu alhaiselta, mutta tänä juhannuksena 2015 lämpötila Iniön aukolla on 11–12 astetta. Ismo riisui nopeasti vaatteensa. Minä en siinä onnistunut, sillä päälläni oli laivaston vartalonmyötäinen asu, jota oli mahdoton riisua. Kauluksen kiinnitysnauhat olivat kuristaa minut kaiken lisäksi. Asu jäi päälleni. Ehkä onnekseni. Aloitimme uinnin, joka tuntui aivan mahdottomalta. Vastaranta siinsi kaukana horisontissa ja vesi oli todella kylmää. Jonkun ajan kauhottuamme ohitimme reimarin. Luulimme sen antavan meille levähdyshetken. Turhaan. Pitkän kiinnityskettingin vuoksi se ei antanut mitään apua meille vaan upposi samalla, kun siihen tartuimme. Käsittämättömän huvittava yksityiskohta muistuu mieleeni. Otin housun taskusta lompakon, ja laitoin sen reimarin koriin talteen. Miksiköhän? Jatkoimme uimista. Olin valmistunut uimakoulunopettajaksi 1960 ja opiskeluaikoinani toimin kesät saaristossa uimakoulunopettajana. Sekin ehkä pelasti henkemme. Vaikka Issu oli hyväkuntoinen urheilijanuorukainen, hän alkoi väsyä. Ehkäpä vaatteiden riisuminen ei ollutkaan järkevää. Matkaa rantaan oli vielä runsaasti. Kaverini kertoi, ettei hän ei jaksa enää. ”Jatka Sinä yksin, on tärkeää, ettet jää minua odottamaan. Hukumme molemmat.” Olin kouluttautunut myös hengenpelastukseen merellä, joten nyt olivat opit tarpeen. Sanoin Ismolle, että minne sitten mennäänkin, yhdessä mennään. Koetetaan nyt mennä rantaan. Yhdessä. Aloin hinata häntä pitäen kättä suun edellä, etteivät aallot olisi suoraan vyöryneet hänen suulleen. Tämäkin oli opetettu minulle. Lopusta en kovin paljoa muista. Muistan, kuinka jalat yhtäkkiä koskettivat pohjaan. Olimme saapuneet pienen Mustapöllön kallioisen karin rantaan. Hoipuimme saaren suojaiselle puolelle. Näin, kuinka Issun isot verisuonet alkoivat sinertää. Aloin hieroa häntä. Samalla sain oman verenkiertonikin lisääntymään. Lehtosen Lasse, kustavilainen kalastaja, oli katsellut myrskyävälle merelle. Hän näki, kuinka yksinäinen vene ilman kuljettajaa kiersi ympyrää holtittomana. Saaristolaisena hän oivalsi, että joku on nyt hädässä. Kalastajafiskarillaan hän alkoi kiertää pitkin rantoja. Saapui kuin Taivaan lahjana meidän saaremme rantaan, josta hän nosti meidät veneeseen. Hän ajoi lähimmän kesämökin rantaan, jossa meille juotettiin kuumaa juotavaa ja laitettiin lämpimien filttien alle. Nukuimme lähes vuorokauden. Sitten pääsimme kotiimme Taivassalon kirkolle. Kunnanlääkäri Laine tutki meidät ja määräsi vuodelepoon vielä vuorokaudeksi ja kirjoitti raportin tapahtuneesta. Menin Pansion Laivastoasemalle lääkärintodistus mukanani. Eivät uskoneet kertomaani, koska se ei ole mahdollista, 14 asteisessa vedessä niin kauan. Mutta virallinen lääkärintodistus meidän hypotermiastamme pelasti minut sotaoikeudelta. Kerroin heille myös, että voimme hankkia todisteet kalastajalta veneemme ja meidän löytymisestämme. Sanoin myös, että Taivaan Pappa tietää tämän jutun myös tasan tarkkaan. Ei siinä muita tarvita. Poissaoloni aikana jaettiin kessun jämät. Kertoivat, että minullekin sellaiset oli myönnetty, mutta peruttiin, kun olin puntiksella. Ei se harmittanut, mutta se harmitti, että minut määrättiin maksamaan laivaston kengät, jotka olin riisunut uintiretken alussa. Myös lakki piti maksaa, koska sitä ei ollut mukana. Se oli jäänyt ennen tanssiretkeämme kotiin, jonne sen jätin muistojeni takuumieheksi. Se on vieläkin työhuoneeni hyllyllä. Siitä muistosta maksoin mieluisasti. Kuten alussa kerroin, tämän tarinan loppu on positiivinen. Monellakin muotoa. Myös siksi, että kesken uintimatkan löimme Ismon kanssa peukalot yhteen ja päätimme, että jos selviämme tästä, koskaan, ei ikinä, puhuta toisistamme pahaa. Arvaatte varmaan, kuinka helppoa sen lupauksen täyttäminen meille molemmille on ollut. Nyt viimeistään varmaan ymmärrätte, että olen perustellusti onnellinen mies. Piti elää aika kauan, ennen kuin sen tajusin. Niin että tällainen positiivinen juhannustarina tällä kertaa. Hyvää ja positiivista Juhannusta kaikille. |
 |
|
 |
|
|
 | ||
Pentti-Oskari Kangas
Kiireapulainen
Palautteet/osoitteenmuutokset: oskari@herrankukkaro.fi
Lisätietoa: www.herrankukkaro.fi.
Kommentit
Lähetä kommentti