Joulutarinoita - Jouluhauki

SUOMISEN RAUNIN JOULUKEIKKA

Rauma oli 60-luvulla yksi tanssimusiikin mekoista (alkuperäisestä sanasta Mekka). Vaikka kaupunki oli pieni, siellä syntyi ja vaikutti merkittävä määrä tanssiorkestereita, jotka kiertelivät ympäri maakuntaa ja maatakin. Porissa oli vain jatsin rinkuttajia, ja turkulaiset hyvät muusikot olivat siirtyneet Helsinkiin. Minulla oli tuohon aikaan oma ohjelmatoimisto, Länsiviihde. Tähtinä muiden muassa Spede, Simo Salminen, Juha Vainio, Jukka Virtanen, Teija Sopanen, Lea Laven, Irwin ja Jukka Kuoppamäki. Orkestereina Humppaveikot, Pertti Metsärinteen orkesteri, Toke Hariola, Timo Panell ja Pentti Kankaan tangosekstetti (myöhemmin Seitsemän seinähullua veljestä). Myin ohjelmia ympäri Suomea. Syksyllä 1967 sain Kemin kansantalolta pyynnön hoitaa heille orkesteri JOULUPÄIVÄN ILLAKSI. Siihen aikaan Suomessa ei joulupäivänä kaiketi kukaan muu tansseja pitänyt, eikä halukkaita orkestereita löytynyt keikalle. Paitsi raumalaisen Rauni Suomisen orkesteri. Matkaa Kemiin oli tuollaiset 500–600 kilometriä. Per suunta. Varhain joulupäivänä Rauski soittajineen lähti köröttelemään tuonaikaisten orkestereiden suosimalla Volkswagen Kleinbus -keikka-autollaan. Kun se oli ahdettu täyteen keikkakamoja ja miehiä, koneraasu ei jaksanut aikaansaada kummoistakaan vauhtia. Sellaista 60 kilometriä tunnissa mentiin, kun oli myötätuuli ja aurinko paistoi takaa. Joulukeikka tehtiin ja saman tien lähdettiin paluumatkalle. Rauski oli nuuka mies, eikä majoitusta voitu hankkia. Mukava ja nuuka. Harvinainen yhdistelmä. Mutta sellainen Rauski oli.

Paluumatka sujui kovin kivuliaasti: vastassa oli pureva pakkastuuli. Auton sisälläkin pakkasta oli toistakymmentä astetta. Kun muut raumalaiset orkesterinjohtajat olivat ostaneet keikka-autoihinsa lämmityslaitteen, Rauski nuukana miehenä osti bändinsä jäsenille huopatossut. Matka oli pitkä ja yksitoikkoinen, läpi tasaisen Pohjanmaan. Kylmä oli. Auton etulasikin pyrki jäätymään, vaikka trasselitukolla sitä pyyhittiin vähän väliä vaakunaviinalla (alkoholi sitoi kosteutta ja lasi pysyi auki pidempään jäätymättä – olihan se eräänlaista alkoholin väärinkäyttöä). Pohjanmaan lakeuksilla suoraa riitti. Koko se matka oli ajettu suoraan nasta laudassa. Nasta laudassa kuvainnollisesti. Volkkareissa oli silloin jarru- ja kytkinpolkimessa suklaanapin kokoinen pää. Kaasunappi oli vieläkin pienempi. Autossa oli pakkasta reilusti, ja Rauskin jalka oli painanut herkeämättä kaasunappia yhtäjaksoisesti viimeiset tunnit nostamatta kertaakaan huopatossua lattian pohjasta. Lähestyttiin ennen Poria olevaa T-risteystä. Kääntymän piti 90 astetta jyrkästi oikeaan. Hän nosti jalkansa kaasulta. Ei tapahtunut mitään. Auto jatkoi kulkuaan kuin minkäänlaista ohjetta kulkuun ei olisi kuljettajan taholta annettu konehuoneeseen. Volkkarin konevanhus totteli vuosikymmenten tottumuksesta kaasunapin asentoa.

Hän toisti useampaan kertaan samaa liikettä. Hakkasi kohmettuneen huopatossun pohjalla kaasunappia. Auto jatkoi vain menoaan. KAASUNAPPI OLI JÄÄTYNYT LATTIAAN KIINNI. Luminen pelto lähestyi suoraan edessä, ja kuski tiesi, ettei tuolla vauhdilla t-mutkaan tulo onnistu ilman ongelmia. ”Tee jotain!” huusivat bändin pojat kauhuissaan. Kuski mietti kuumeisen hätääntyneenä, mitä voisi tehdä katastrofin välttämiseksi. Konstit alkoivat olla lopussa. Kun hän ei enää muutakaan keksinyt, hän otti suuntavilkun varresta kiinni ja huusi ”Käänny peijooni !” Samalla hän väänsi vilkusta raivokkaasti oikealle. Hän ajatteli, että se on viho viimeinen keino. Jotainhan piti tehdä. Agressiivisen toiminnan seurauksena kylmän kankea muovinen vinkkarin varsi katkesi ja sen pää jäi Rauskin käteen. Samassa auto tössähti edessä aukeavalle pehmeälumiselle pellolle. Merkilliseksi onneksi autolle ja matkustajille ei käynyt kuinkaan. Olihan auton vauhtikin vaatimaton, vaikka se lähenteli huippusaavustustaan. Törmäyksestä seurauksena kaasunappikin irtosi vihdoin lattiasta ja kone jäi tyhjäkäynnille – pitkästä aikaa. Avuksi tulleen kuormurin ja poikien yhteistyöllä auto saatiin tielle takaisin ja matka jatkui.

”Harmittaa. Harmittaa niin totta vie”, puhisi orkesterin johtaja Rauni Suominen kun kotikaupunki Rauma alkoi jo häämöttää. ”Hyvinhän siitä selvittiin”, totesivat bändin pojat. ”Vai muka hyvin, katsokaa nyt! Arvatkaas mitä tällainen uusi vinkkarin varsi maksaa!” totesi Rauski, nuuka mies kun oli. Sitä tuli bändin pojille ikimuistoinen Joulu. Eikä Suomisen Raunikaan sitä unohtanut pitkään aikaan. Vaikka bändin pojat eivät tohtineet siitä häntä muistuttaa.

KINKKUJEN JUHLAA

Elettiin 70-luvun alkuvuosia. Yritykseni myi silloin kahvia ja muita palkintoja Suomen bingoille. Joulun edellä silloin oli muotia, että esimerkiksi autobingossa oli sivupalkintoina JOULUKINKKUJA. Niitä kinkkuja jaettiin myös bingohalleissa. Kun edellisen joulun alla kinkut loppuivat kesken, pyysin Leppäsen Rauskia tilaamaan meille Puutarhakadun konttorille kerralla isomman satsin. Ne sovittiin toimitettaviksi Joulun aaton aattona. Palkinnot kinkkujen voittajille annettiin lahjakorteilla, joilla vastaan voittajat saivat noutaa kinkkunsa. Lahjakortteja oli annettu noin 140 kpl. Pyysin Rauskia varmuuden vuoksi tilaamaan Lounais-Suomen Osuusteurastamolta muutaman ylimääräisen. Saisi henkilökuntakin samalla bonuksen hyvästä työstään.

Tuli Jouluaaton aatto. Iso Osuusteurastamon kylmärekka peruutti konttorimme pihalle. Kuski tuli kysymään, että mihinkäs nämä kinkut oikein laitetaan.
-laita tuohon meidän pakettiautoon vaan, jaamme ne siitä saman tien asiakkaille.
-eri ne taida mahtua tuohon pakettiautoonne. Niitä on aika paljon.
-tilasimme niitä 150 kpl ja taatusti mahtuu.
-kyllä niitä on vähän enemmän.
-sitten viette ylimääräiset takaisin.
-ei tässä nyt viime tingassa kukaan enää kinkkuja osta. Huomenna on Jouluaatto. Nämä on tilattu ja tähän ne puran.
-Rauski kurkki olkani takaa ja oli hiiren hiljaa.

Kuski selaili vielä lähetyslistaa ja avasi rekan takaoven. Se oli kattoaan myöden täynnä – kinkkuja, kinkkuja ja kinkkuja ja aina vaan kinkkuja. Huomaamattani Rauski häippäsi saman tien pihan poikki.

Lähetyslistassa luki, että olemme tilanneet 1500 kinkkua. Tilaajana Kahvimiehet Oy:n puolesta Rauno Leppänen.

On aivan toinen tarina, mitä me teimme 1500 kinkulla Joulun aatonaattona. Sitä on aika vaikea unohtaa. Seuraavana jouluna jaoimme bingopalkintoina pelkästään kahvia.

JOULUHAUKI

Suomen tunnetuin hauki on kala. Kala, jonka nimi on JOULUHAUKI. Hauki, jonka Suomen Tasavallan Presidentit ovat saaneet jo vuosikymmeniä. Se on toimitettu eri saaristokunnista juhlallisin menoin Presidentin linnaan ennen joulua. Minulla on Presidentin keittiössä aikanaan palvellut kokki, joka paljasti suuren salaisuuden. Korppoon Jouluhauen reseptin. Tätä ei sitten saa jakaa kellekään. Korppoolaiset ovat kovin pitkävihaisia

2 kg haukea
15 perunaa
½ lanttu
iso sipuli
10 kokonaista maustepippuria
2 rkl merisuolaa
vettä

Perkaa hauki. Älä suomusta. Ihan totta!

Tee hauen selkäpuolelle viiltoja. Ripottele suolaa sisä- ja ulkopinnalle.

Laita kuoritut perunat kokonaisena, lanttu ja sipuli lohkoina kattilaan veteen. Lisää kala päälle. Lisää vettä niin että kala peittyy. Keitä ja kuori vaahto pois. Lisää pippuri ja suola kunnes perunat ja lantut ovat kypsiä.

Tee kastike:
½ l kasvislientä
2 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
1 dl kermaa
1 dl raastettua piparjuurta

Kiehauta voi ja vehnäjauhot. Kaada kalalientä vähän kerrallaan ja keitä tovin. Lisää kerma ja mausta raastetulla piparjuurella.

Tämän tehtyäsi voit pyytää lähipiiriäsi presidentilliseen nautintaan.